Apua – opettajat kiusaavat!

Poikani tulee koulusta ja kertoo saaneensa oppitunnilla rangaistuksen luokkatoverinsa kanssa.

Minkälainen pedagogiikka tai kasvatuksellinen ideologia liittyy siihen, että opettaja käski poikaani olemaan kyykkyasennossa luokkahuoneen nurkassa varttitunnin ajan niin, ettei hän koko tänä aikana (jalkojen jo puuduttua) saanut nousta ylös?

”Alas” opettaja kuuluu huutaneen, kun poikani halusi nousta seisomaan.

Mielestäni tapahtuma on silkkaa sadismia ja väkivaltaa. Sitä samaa, jota itse näin ja koin 1980-luvulla koulussa.

Kerroin asiasta toisille vanhemmille ja selvisi, että myös monet muut oppilaat ovat kokeneet samassa koulussa kohtuuttomia nöyryytyksiä ja vihapurkauksia opettajilta.

Oppilas ei suostu syömään kouluruokaa. Opettaja pakottaa lapsen hakemaan ruokaa ja sanoo koko luokan jäävän niin pitkäksi aikaa kouluun oppituntien jälkeen, kuin ruokahaluttomalta oppilaalla kuluu aikaa lounaan syömiseen.

Otan yhteyttä kouluvirkailijaan, joka järjestää tapaamiseen minulle ja pojalleni. Meitä kuunnellaan, mutta pettymykseni ja huoleni ei hälvene yhdessä tapaamisessa. Poikani luokkaa tutkitaan, mutta mitään hälyttävää ei havaita.

Mitä tapahtuu oppilaiden oppimismotivaatiolle opettajan käyttäessä tällaisia keinoja? Minkälaisia säröjä syntyy opettajan ja oppilaiden vuorovaikutukseen? Miten yleistä tällainen on yhä suomalaisessa koulussa?

Erästä poikaa tönitään ja riepotellaan ruokalan jonossa muiden lasten seuratessa neuvottomina vieressä. ”Auta, noi tönii", parahtaa poika ohi kiiruhtavalle opelle. Ope kääntyy ja karjaisee: "Ja mitä sä ajattelet, että mun pitäisi tälle asialle tehdä?" Poika värähtää, suu vääntyy itkuun.

Onneksi en ole ainoa vanhempi, joka on äärimmäisen huolestunut koulun ilmapiiristä. Eräs vanhempi ei taas missään nimessä halua ”tehdä valitusta” lapsensa kokemasta rangaistuksesta.

Jos opettajilla on paha olo, kuka hoitaisi heitä?

”Mikä opettajia oikein vaivaa?” kysyy poikani minulta usein.

Vihreisiin valoihin ei voi luottaa

Kuulen uutisen kotikaupungissamme tapahtuneesta liikenneonnettomuudesta. Säikähdän. Ei kai vain jonkun ystäväperheen lapsi? Kerron pojalleni heti tapahtuneesta. ”Tiedän”, hän vastaa väsyneenä. Koululaisten älypuhelimessa tapahtuva some-keskustelu tuntuu kertovan tässä vaiheessa enemmän kuin perinteiset mediat. Utelen pojaltani lisää tietoja.

”Se on meidän koulusta.”

Järkytyn. Mieleen tulee yhtäkkiä klassikkolaulu ”Niin kaunis on maa”, jota jo koululaisena inhosin kuulla saatikka laulaa. Yhtäkkiä ymmärrän, että laulun tuskahan on aina ajankohtainen. Suojateiden varsiin tuodaan kynttiöitä yhä uudestaan.

Kuulen pojaltani vielä lisää onnettomuudesta. En meinaa uskoa, miten tarkkoja huhuja tai havaintoja kännykän viestiketjuun ilmestyy. On tietoja vammoista ja jonkinlaisia ennusteita selviääkö tyttö. Tuntuu kiusalliselta kuulla tästä kaikesta. Sanon pojalleni, ettei tuota kaikkea tarvitse uskoa, vaikka aavistelen samalla viesteissä olevan jotain tottakin. Toivomme yhdessä hoidon pelastavan tytön hengen.

Huoli oman lapseni turvallisuudesta täyttää yhtäkkiä pääni. Kelaan mielessäni poikani koulumatkan ja totean, että ainakin polkupyörälle reitti on täynnä vaaroja. Monta risteystä ilman liikennevaloja ja autoilla ylinopeuksia. Monta kuskia selaamassa kännykkää ajon aikana! Ja eihän vihreisiin valoihinkaan voi luottaa, kuten tämä kauhea onnettomuus jälleen todistaa.

Seuraavana aamuna suru-uutinen julkaistaan kaikissa medioissa. Minun ei tarvitse kertoa sitä pojalleni. Ensimmäiset kynttiläkuvat ilmestyvät hänen puhelimeensa jo varhain.

Kouluun saapuu kriisityöntekijöitä ja musiikkiluokan kuoro laulaa itkuisena tyttöä muistellen. Oppilaat vierailevat onnettomuuspaikalla ja jättävät sinne viestejä, kukkia ja kynttilöitä. Kirkossa järjestetään muistojumalanpalvelus, joka ei poikani mielestä ollut onnistunut tilaisuus.

”Siellä vaan rukoiltiin, eikä kerrottu tytöstä juuri mitään.”

Poikani istuu sohvalla mietteliäänä ja kiteyttää lopulta ajatuksen, joka on raadollisen totta.

”Ajattele, miten valtavaa tuskaa sen tytön perhe kokee nyt.”

Ruokarytmit sekaisin

Lämpimät kesätuulet olivat jo saapuneet, mutta lapseni sairastelu vain jatkui ja jatkui. Oli kevätflunssaa, allergioita sekä mahatauti. Käytiin terveysasemalla, iltamyöhään päivystyksessä ja apteekeissa. Oli ruokahaluttomuutta, nukahtamisvaikeuksia, öisiä heräilyjä, koulupoissaoloja ja kiukkukohtauksia. Tätä rumbaa kesti yli kolme viikkoa. Minustakin tuli todella väsynyt ja kireähermoinen.

Kun useampi sairasteluviikko oli jo mennyt, ajattelin että huonosti maistuva ruoka vaikuttaa poikani jaksamiseen. Huomasin kauppareissuillani viipyväni ostoksilla pitempään kuin tavallisesti. Kävelin hitaasti ja valikoin tuotteita kuin suuri kysymysmerkki pääni sisällä poukkoillen. Mikähän lapselleni maistuisi?

Kuulin samaan aikaan pojaltani, ettei hän syönyt juuri mitään näinä viikkoina koulun ruokalassa. ”Koska se on pahaa.” Ja tämä on kuulemma yleistä myös muille luokkatovereille. Ällistyin ja tulin todella huolestuneeksi. Tähän asti olin ajatellut, että huonosti maistuvan aamupalan jälkeen koululounas varmasti kelpaisi. Päättelin, että tälläinen epäsäännöllinen ruokarytmi vaikuttaa varmasti kielteisellä tavalla lapseni terveyteen.

Pääsin onneksi eräänä viikonloppuna kuuntelemaan ravitsemusaiheista luentoa, josta sain ideoita omaan perheeni ruokailuihin. Ajattelin, että poikani täytyy syödä aamupala tavalla tai toisella.

Paistoin lettuja, tein hampurilaisia ja marjarahkaa. Tällainen varhainen ja poikkeava aamukokkailu oli itsellenikin virkistävää. Ajattelin, että kattaus muistuttaa jo hotelliaamiaista. Kun poikani istui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla lautasen tyhjäksi, hälveni suurimmat huoleni pois. Jos vatsa täyttyy näillä keinoin, näen mielelläni pientä vaivaa poikani jaksamisen ja ennen kaikkea tervehtymisen eteen.

Ruokahalu palasi ja sairastelustakin päästiin onneksi eroon. Kauppareissun yhteydessä oli mukava kuulla pojaltani karkkien mankumisen sijaan toisenlainen pyyntö:

”Syödäänkö tänään caesar-salaattia? Se olisi sellainen yhteinen juttu.”

Pelimaailma kehittää ja kahlitsee 

Tablettitietokoneen käyttäminen on poikani selvä ykkösjuttu tällä hetkellä. Seuraukset ovat olleet välillä hankalia. Läksyjä on jäänyt tekemättä ja välillä poikani uppottuu pelien syvyyksiin niin, ettei hän kuule minua. Väsyin omaan jatkuvaan äänen korottamiseen ja siihen, että ruutuun tuijottaminen viivästytti nukahtamista selvästi. Näytön katsomista tuntitolkulla tai liian myöhään voinee verrata kirkasvalolampun virkistävään vaikutukseen. Eräänä päivänä poikani kertoikin nukahtaneensa käsityötunnilla.

Näiden syiden takia minun oli pakko asettaa pelirajoitteita. Tämä ei tuntunut tietenkään pojastani mukavalta: ”Hei, eihän tänään ole pelikieltopäivä, ei me sovittu niin!”

Kerran piilotin tabletin pojaltani niin hyvin, etten enää itsekään löytänyt sitä moneen viikkoon. Näinä viikkoina lapseni ei ihmeemmin valitetellut asiaa, vaan käytti aikaa enemmän ulkoiluun ja kavereiden tapaamiseen. No, välillä hän toki mollasi isän huonomuistisuutta. Nämä viikot eivät olleet hullumpia. Lainasin kirjastosta elokuvia, koska yhtäkkiä meillä tuntui olevan ylimääräistä aikaa niiden katsomiseen.

Tabletti on tietenkin myös aivan mahtava juttu. Peleihin liittyy myös sosiaalinen puoli, eikä sen kanssa vietetty aika ole pelkkää digitaaliseen maailmaan vaipumista. Kun pelipäivä sitten koittaa, tuntuu se minustakin mukavalta jutulta. Usein näinä päivinä naapurinpoika tulee kyläilemään, ja on hauska nähdä poikien juttelevan tohkeissaan pelien äärellä  ̶  heillä on todella mukavaa yhdessä. Siinä samalla myös kielitaito ja digitaalisen tekniikan hallitseminen petraantuu. Koneiden kanssa työskennellään nyt ja tulevaisuudessa; tältä osin kohtuullinen tabletin naputtelu on varmasti myös kehittävää.

Pelien takia meinaa joskus unohtua isän ja pojan yhdessäolo. Onneksi yhteinen juttu on usein futista, johon uusimmat kikat katsotaan tietenkin yhdessä tabletilta.

”Sä oot väärää sukupolvea, sä et voi tajuta miten tärkeä juttu tää on!” 

Muutto mummolan helmoihin

Muutimme uuteen kotiin viime vuonna.

Meillä kävi hyvä tuuri, pääsimme aivan lähelle poikani mummoa ja vaaria. Mietin ensin pitkään, haluanko asua niin liki omia appivanhempiani. Kysymyksiä tulvi mieleeni. Ramppaako poikani mummolassa alituiseen, ja kestävätkö isovanhempien hermot 11-vuotiaan pojan meininkiä? Voivatko hyvät välini heihin kärsiä liian lähellä asumisen takia?

Sitten mietin poikani ikää. Poikani elää lapsuutensa viime hetkiä – etenkin jos raja vedetään tulevaan murrosikään. Ehkä mummolan läheisyys onkin hyvä asia; lisäksi  pihapiirissä asuvat samanikäiset poikaviikarit ovat jo ennestään tuttuja.

Epävarmuuteeni hävisi siten nopeasti. Mummola ja valmis kaveripiiri antavat pojalleni mahtavan lähiverkoston, joka sopii hänen elämäntilanteeseensa hyvin. Lapsuuden leikit saavat vielä jatkua pihalla, jossa voi pelata futista, heitellä koripalloa ja hyppiä trampoliinilla.

Ensimmäisen muuttopäivän iltana olohuoneen sohvalla istui neljä poikaa juttelemassa ja pelailemassa. Pysähdyin hetkeksi katsomaan hauskaa näkyä ja liikutuin. Voisiko parempaa tervetulotoivotusta uuteen kotiin enää saada?

Uudesta asuinympäristöstämme löytyy usein myös ratkaisu arjen kiemuroihin. Koulusyksyn ensimmäisten läksyjen tekeminen takkusi pojallani pahasti. Minulla ei ollut aikaa auttaa, mutta onneksi vaari tuli yhdellä puhelinsoitolla kannustamaan kotitehtävissä. Toisaalta minä voin auttaa myös appivanhempiani tarvittaessa, kuten tehdä kauppareissuja ja tarjota autokyytejä.

Murrosiän tullessa kaverit muuttuvat yhä tärkeämmiksi pojalleni. Iskä on poikani mielestä yhä useammin väärässä ja törmäyksiltä ei voi välttyä. Ulko-ovi paukahtaa, kun poikani lähtee tulisena pihalle riitaisan tilanteen päätteeksi. En lähde perään. Siellähän on raitista ilmaa, kavereita ja mummola.

Koko taloyhtiö tuntuu kuin pieneltä kylältä, jossa lapset varttuvat yhtä matkaa monien aikuisten silmien alla. Tuntuu hyvältä olla täällä.