Muutto mummolan helmoihin

Muutimme uuteen kotiin viime vuonna.

Meillä kävi hyvä tuuri, pääsimme aivan lähelle poikani mummoa ja vaaria. Mietin ensin pitkään, haluanko asua niin liki omia appivanhempiani. Kysymyksiä tulvi mieleeni. Ramppaako poikani mummolassa alituiseen, ja kestävätkö isovanhempien hermot 11-vuotiaan pojan meininkiä? Voivatko hyvät välini heihin kärsiä liian lähellä asumisen takia?

Sitten mietin poikani ikää. Poikani elää lapsuutensa viime hetkiä – etenkin jos raja vedetään tulevaan murrosikään. Ehkä mummolan läheisyys onkin hyvä asia; lisäksi  pihapiirissä asuvat samanikäiset poikaviikarit ovat jo ennestään tuttuja.

Epävarmuuteeni hävisi siten nopeasti. Mummola ja valmis kaveripiiri antavat pojalleni mahtavan lähiverkoston, joka sopii hänen elämäntilanteeseensa hyvin. Lapsuuden leikit saavat vielä jatkua pihalla, jossa voi pelata futista, heitellä koripalloa ja hyppiä trampoliinilla.

Ensimmäisen muuttopäivän iltana olohuoneen sohvalla istui neljä poikaa juttelemassa ja pelailemassa. Pysähdyin hetkeksi katsomaan hauskaa näkyä ja liikutuin. Voisiko parempaa tervetulotoivotusta uuteen kotiin enää saada?

Uudesta asuinympäristöstämme löytyy usein myös ratkaisu arjen kiemuroihin. Koulusyksyn ensimmäisten läksyjen tekeminen takkusi pojallani pahasti. Minulla ei ollut aikaa auttaa, mutta onneksi vaari tuli yhdellä puhelinsoitolla kannustamaan kotitehtävissä. Toisaalta minä voin auttaa myös appivanhempiani tarvittaessa, kuten tehdä kauppareissuja ja tarjota autokyytejä.

Murrosiän tullessa kaverit muuttuvat yhä tärkeämmiksi pojalleni. Iskä on poikani mielestä yhä useammin väärässä ja törmäyksiltä ei voi välttyä. Ulko-ovi paukahtaa, kun poikani lähtee tulisena pihalle riitaisan tilanteen päätteeksi. En lähde perään. Siellähän on raitista ilmaa, kavereita ja mummola.

Koko taloyhtiö tuntuu kuin pieneltä kylältä, jossa lapset varttuvat yhtä matkaa monien aikuisten silmien alla. Tuntuu hyvältä olla täällä.