Lastenranskaa känkkäränkkäiselle lapselle


Kuinka monta kolmekymppistä leskimiestä tunnet? Lisätään siihen vielä yksinhuoltajuus. Etkö yhtään? Älä huolestu. Minä olen sellainen ja aion purkaa tämän negatiivisen lottovoiton puolia tässä blogissani.

Lokakuisen YK-päivän aamuna vuonna 2008 muiden pihojen liput nousivat ylös, mutta meidän jäi puolisalkoon. Silloin sain ensi kertaa maistella näitä uusia, minuun takertuneita määreitä. Leski ja yksinhuoltaja olivat termejä, jotka kuuluivat mielestäni jonnekin muualle ja kauas. Suru tuli elämäämme lupaa kysymättä. Vaimoni kuolema opetti minulle, että elämä ei ole jatkuvaa valitsemista hyvien tai vähemmän hyvien vaihtoehtojen väliltä.

Surutyö on prosessi, jonka pituutta tai päättymispäivää ei voi määritellä etukäteen. Poikani oli vasta viisivuotias menettäessään oman ihanan äitinsä. Hänen kasvaessaan joudun palamaan menetyksen tunteisiin yhä uudestaan. Kun kaipaus yhdistää isää ja poikaa, tulee myös surun käsittelystä kaksisuuntaista. Poikani tarvitsee minua ja minä häntä. Poikani ajatukset surusta ovat yhtä vakavia ja tärkeitä kuin minunkin.

Olen kokenut, ettei surumme olekaan aina raastavaa tai voimakasta vihaa elämän epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Suruumme kuuluu myös ilon pilkahduksia. Tätä vaimonikin viime viikkoinaan meiltä toivoi. Hauskat ja kauniit yhteiset perhemuistot saavat meidät hymyilemään. Eräänä iltana muistelimme, kuinka vaimoni sai lastenranskaa puhuen pestyä känkkäränkkäisen poikamme hampaat helposti, ilman komentelua.

Myönnän, että menetän hermoni helpommin yh-isänä lapsenhoitorutiineissa kuin ennen leskeyttäni. Koko arki on harteillani ja kireys hiipii huomaamatta mieleeni. Välillä syystä ja välillä syyttä. Tällaisissa hetkissä sain ennen välitöntä palautetta vaimoltani. Ehkä siksi tuollaiset mieleen nousevat muistot hampaidenpesusta ovat kuin aarteita, joilla on monenlaista annettavaa meille yhä. Kuten sen, että huumoria kannattaa kokeilla ongelmatilanteissa. Ei siinä hermoilu aina auta.