kuva: Pasi Leino

torstai 5. toukokuuta 2011


Löytyykö apua arjen kurimukseen?


 












Leppoisassa leskien vertaistukiviikonlopussa sain kuulla taas toisten yksinhuoltajien arkikaaoksesta: uupumusta, ylikuormitusta, lamauttavaa surua ja puutetta omasta ajasta, tuttu litania. Erästä arjenraatajaa sukulaiset auttavat omatoimisesti remontoinnista ruoanlaittoon, mutta moni valitti tuen puuttumista. Eräs kommentti jäi mieleen: ”En kehtaa pyytää apua, jokaisella on oma elämä.” Eikö meillä yksinhuoltajilla ole suorastaan velvollisuus pyytää apua, niiltä joilla sitä on mahdollista antaa? Kenenkään ei tarvitse uhrautua ja luhistua ilman kuuluvaa avunhuutoa.


En halua sairastua vahvuuteen, jonka siivittämänä yrittäisin tehdä kotityöt voimavaroista riippumatta aina yhtä hyvin ja nopeasti kuin tavallisesti. En häpeä kysyä apua ja nostaa käsiäni pystyyn. Minun ei tarvitse olla super-isä, vaikka kalsareissani lukeekin niin. Voisikohan serkku, naapuri tai työkaveri auttaa? Soitan veljelleni, vaikka hän on todella väsynyt töiden jälkeen. Hän ymmärtää tilanteeni ja kantaa pöydän kanssani vintille. En tarjoa olutta, koska en sinä iltana ole jaksanut käydä kaupassa.

Muistan lapsuudestani kodinhoitajan, joka muutaman viikon ajan kävi auttamassa äitiyslomalla ollutta äitiäni. Hän laittoi ruokaa ja hoiti meitä lapsia – emännöi. Tämä aika kuuluu muinaismuistoihin. Kunnat lakkauttelivat kodinhoitajajärjestelmiä jo edellisen laman aikana. Tarjolla olisi yksityistä siivousapua, mutta hinnat ovat liian monelle – myös minulle kaikista verohelpotuksista huolimatta mahdottomia.

Kenties jokapäiväinen tapa saada edes vähän apua on opettaa omille lapsilleen omatoimisuutta. Astiat tiskikoneeseen! Kengät hyllyyn! Nyt pesulle! Voin lohduttautua sillä, että viikko viikolta, vuosi vuodelta, poikani oppii auttamaan enemmän perheemme kotitöissä. Vaikka kyllä tähänkin tähtääminen kysyy minun voimavarojani. Taidan istua sohvalle ja juoda espresson ihan rauhassa, ennen kuin patistan poikaani.