Mitä meistä ajatellaan?















-Sun äiti on kuollut, sanoo eräs lapsi pojalleni keskellä synttäreitä. Menen hämilleni. Kenties viimeistään nyt useimmat poikani luokkakavereista tietävät perheemme kokoonpanon. Mitä oma poikani ajattelee ja tuntee noista sanoista? Sitä en saa selville, koska synttärit jatkuvat riehakkaasti. Tai ehkä se ei ole suuri uutinen pokemonkorttien vaihtamisen ja painiotteluiden tunnelmissa.

Muistan omalta peruskouluajaltani tytön, joka asui kaksistaan isänsä kanssa pienessä punaisessa torpassa. Minun ja muiden silmisssä tyttö leimaantui reppanaksi ja aavistelin, etteivät tytön kotiasiat olleet hyvin. Ajattelin, ettei isä tietenkään osaa huolehtia tytön siisteydestä tai vaatteista, kun äiti puuttuu.

Ajoin hiljattain tuon saman, nyt jo harmaantuneen torpan ohi. Yritin hetken aikaa miettiä, millaisia asenteita ja ajatuksia minun miesyksinhuoltajaperheestäni liikkuu, koska itsekin mustamaalasin luokkatoverini isän armotta. Olenko muiden silmissä aina vain leski ja yksinhuoltaja? Mahtaakohan koti olla siistissä kunnossa? Laittaako hän itse koskaan ruokaa?

Sitten päätin, ettei minulla riitä voimavaroja tuhlattavaksi tällaiseen pohdintaan, vaikka välillä tuollaiset ajatukset käyvätkin mielessä.

Myönnän, että minun on yhä joskus vaikeaa kertoa elämäntilanteestani vieraille ihmisille. Haluan, että minut nähdään ensin huolehtivana isänä. Varmasti moni yllättyy kuullessaan leskeydestäni, mutta sen tiedon ei tarvitse ”paljastua” heti.

Vanhemmat tulevat hakemaan lastaan poikani synttäreiltä. Toinen vanhemmista kysyy minulta: mitäs sun vaimos tekee? Silloin totaalisen yksinäisyyden tunne täyttää minut. Ehkei kyse olekaan siitä, ettenkö uskaltaisi kertoa olevani leski. Ehkä en aina vielä itsekään kestä kuulla sitä omasta suustani. En pääse pakoon, täytyy kertoa totuus. Myös itselleni.

Huh. Selviydyn. Jalkani kantavat sittenkin. Näen päivänsankarin leikkivän onnellisesti taustalla.