Tylsiä hetkiä

On vasta myöhäinen iltapäivä. Nukahtaisin heti, jos menisin sänkyyn. Mutta poikani tuleekin kotiin. Skarppaan. Nyt en halua ollla väsynyt. Mistä ihmeestä saan nyt virtaa iltaan?

Kahvia? Äh – ei auta. Pääsisinköhän lenkille – ja poikani katsoisi sen aikaa lastenelokuvaa? En ehdi päättää asiaa, kun kuulen vakiolauseen poikani suusta: ”Mitä tehtäis, mulla on tylsää.”

Huomaan tiskivuoren, pölykoirat sängyn alla ja kalanperkeiltä haisevan kompostiämpärin. Täytyy siivota. Sen jälkeen kello onkin varmasti jo niin paljon, että on poikani nukkumaanmenoaika. Vai annanko sittenkin aikaa perheen yhteiselle hetkelle, josta molemmat nauttivat ja virkistyvät? Levättäisiin vaikka sängyllä, ja kuunneltaisiin levyltä Jules Vernen seikkailuromaania.

Tai miksen voisi antaa poikani vaan pitkästyä? Eihän siitä silloin tällöin mitään haittaa ole? Eikö luovuus idä myös ikävystymisen ja tekemättömyyden hetkissä? Aivot lepäävät ja rauhoittuvat päivän suoritusten jälkeen. En jaksa tai myöskään halua tarjota aina virikkeitä. Haluan opettaa pojalleni pysähtyneitä, tyhjiä hetkiä. Elämä ei ole jatkuvaa särkänniemeä.

Tärkeintä on, että olen turvallisesti lähellä arjessa, vaikka olisinkin rättiväsyneenä kotihommissa. Voinhan jutella tiskiharja kourassanikin. Joka ilta en voi lähteä lenkille.

Saan siivottua. Kello onkin jo kahdeksan. Illat ovat lyhyitä. Ehkä huomenna teemme jotain mukavaa yhdessä. Näen pettymyksen poikani kasvoilla: ”Nyt jo iltapala, ei ehditty tehdä mitään!” Poikani itkee, kiukuttelee ja juoksee karkuun! Selitän: ”Niin, en tänään puuhannut kanssasi, mutta olin kuitenkin kotona.” Selitys ei taida mennä perille.

Tiedän, ettei ilta tarjoa enää yllätyksiä: ”Hampaiden ja naaman pesulle, kello on jo paljon!” Poikani matelee vessaan ja mietin: tätäkö on se arjen laatuaika? Onneksi poikani osaa yllättää. Vällyjen välistä kuulenkin kauniin toiveen: ”Haluan kuunnella Vivaldia!” Laitan soimaan talven, kevään ja kesän. Saamme yhteisen rauhallisen hetken ennen nukahtamista. Hymyilemme molemmat.