Vaimoni vielä eläessä istutimme poikani kanssa kotimme viereen pihlajan, jonka nimesimme rakkauden puuksi. Taija jaksoi vielä nousta ylös sängystään ja katsoa puuta hymyillen. Puu kantaisi punaisia marjoja oksillaan syksystä ja vuosikymmenestä toiseeen kylmyyttä pakenevien muuttolintujen juovuttavaksi lämmikkeeksi.
Vaimoni viimeinen toive oli, että me muuttaisimme lähemmäksi sukulaisia vanhaan kotikaupunkiin. Yksinhuoltajana olen pahimmillaan soittanut pitkiä soittokierroksia tutuille saadakseni hoitopaikan lapselleni. Muuton jälkeen lähisuvun ja ystäväperheiden apu on helposti saatavilla. Suku ei ole minulle rasite, vaan oikea onnen bonus.
Uuden kodin järjestelyihin leskimiehen elämässä liittyy vaikea tavaroiden poisheiton ja säilytyksen ristiriita. Olin kiikuttamassa poikani vanhaa oranssia reppua jo varastoon, kun kuulin hänen sanovan: ”Tää on tärkee, se on äidin mulle ostama.” Koulutaipaleen alkaessa kulunut ja kestotahrainen reppu sai sitten roikkua poikani selässä.
Minua kirpaisi olla poikani ainoana vanhempana mukana ensimmäisen koulupäivän aamussa. Samalla olin silti ylpeä, kun tähtisilmäinen lapseni elää niin urheasti uutta elämänvaihettaan.
Koulun vanhempainillassa opettaja laittoi isät ja äidit rutistamaan pehmolelua ja kertomaan, mikä jäätelömaku kukin haluaisi olla. Sitten hän esitteli meille käsinukkehahmoja, jotka auttaisivat lapsia oppimisessa. Muistelin omaa ekaluokkaani, johon kuului karttakepillä uhkaileva opettaja ja pienten koululaisten seisottamiset häpeänurkassa. Istuin pulpetissa ja kuuntelin poikani opettajan lempeää puhetta keskittyneenä. Samalla tunsin suurta helpotusta siitä, että opettaja saa lapset oppimaan pehmeästi, mielikuvituksen ja ilon avulla. Pienen oranssin repun kantaja on aloittanut opintiensä onnellisena.
