Tilaa tekstit sähköpostiisi

Blogin oikeassa yläkulmassa on palkki, jonka kautta voit tilata blogini sähköpostiisi!

Kotipuuhailu on uhanalainen juttu!

Lapseni arki-ilta kuluu yleensä läksyjen tekemisessä, television katsomisessa ja tietokonepelaamisessa, eikä muille asioille löydy useinkaan aikaa. Siivotessani laatikoita törmäsin poikani muutama vuosi sitten tekemään lehtiseen ”Kiva kummituskirja.” Sen tekemisessä oli vierähtänyt useampi ilta. Voi että, kun hymyilytti! Siinä oli vitsikkäitä sarjakuvia ja piirroksia kummituksista.

Nyt piirtäminen on jäänyt melkein kokonaan koulun kuvistunneille, jossa villi ja vapaa luovuus ei kenties kuki yhtä helposti kuin joskus aiemmin kotona. Onko tosiaan niin, ettei poikani ole piirtänyt kotona yhtäkään piirustusta koko vuonna? Tai tehnyt edes paperilennokkeja? Vääntänyt rautalangasta ja puukepistä miekkoja, kuten vielä aivan äskettäin?

Tietenkin lasten mielenkiinnon kohteet muuttuvat, mutta ei kai alakouluikäisen vielä tarvitse vieraantua tällaisesta luovasta puuhastelusta? Hetken asiaa pohdittuani ymmärsin, että pojastani voikin olla mukava tehdä tällaisia asioita yhdessä oman vanhemman kanssa eikä yksinään. Lapsi saa luvan olla yhä leikkisä ja mielikuvituksellinen, kun vanhempi antaa siihen ikään kuin hyväksynnän. Samalla lapsi ymmärtää, että omasta vanhemmastakin löytyy yhä se leikkisä puoli. Lapselle tämmöinen yhdessä tekeminen jää ehkä mieleen mukavana muistona, jossa isä on läsnä, ilman muita hommia. Voisin helposti käyttää melkein kaiken ilta-aikani kotitöihin, mutta minkälaisen kuvan antaisin pojalleni tällöin vanhemmuudestani? Aivan tarpeeksihan hän jo näkee isän siivous- ja tiskausrutiineja!

Kerrostalossa jo linnunpöntön tekeminen on vaikeaa, joten puuhailuaiheiden pitää olla pieniä. Vessapaperirullista saa tehtyä sisämölkkypelin ja tulitikuista voi liimailla Eifffeltornia. Älypuhelimet sivuun ja sakset kouraan! Yhdessätekemisellä on suora yhteys pitkälle tulevaisuuteen. Sitten joskus vuosien kuluttua pääsemmekin jo suurempien palikoiden ääreen, vaikkapa veistämään hirsiaittaa.

Kiukku kertoo kasvusta

Se on kuin äkillinen salaman lyönti leppoisalta suvitaivaalta. Poikani suuttuu ja hänen naamansa muuttuu hehkuvan punaiseksi. Kotimme täyttyy itkusta ja huudosta. Mielessäni välähtää; onko tämä esimakua murrosiän pyörremyrskyistä? Kuinka helppoa olisi provosoitua eli huutaa itsekin ja yrittää lopettaa suuttumispuuska aikuisen auktoriteetilla. Sen sijaan yritän sanoa jotakin rauhoittavaa ja antaa pojalleni kunnon halauksen. Itkeköön vaikka paitani märäksi. Mutta se ei tällä kertaa tepsi. Hän ei halua haleja, silityksiä tai lohduttavia sanoja.

Poikani paiskaa oman huoneen ovensa kiinni ja betonisesta väliseinästä tippuu lattialle rappausmurusia. Päätän olla menemättä perään, joka on minulle aivan uusi menettelytapa. Istunkin pöydän äären ja alan lukemaan kirjaa. En jostain syystä ole huolestunut poikani rajustatunnepurkauksesta. Ajattelen, että juuri nyt hän ei tiedä mitään ärsyttävämpää kuin isänsä ja haluaa ottaa etäisyyttä minuun.

Koen toimivani oikein. Miksi sotkisin itseni tilanteeseen, koska poikani ei selvästi juuri nyt kuuntele minua.  Mietin, että tällaiset suuttumiset liittyvät lapsen irtikasvamiseen vanhemmastaan:hän on ottamassa mentaalista kasvupyräystä isommaksi pojaksi.

Kuluu vartti. On hämmentävän hiljaista. Koputan poikani oveen ja yritän avata sen. Se on pönkätty jollakin kiinni, mutta antaa lopulta periksi. Lapseni on itkemässä hiljaa sängyssään, mutta hän ei suostu ottamaan vastaan tarjoamaani nenäliinaa. Näky on sydäntäni särkevä. Mitä tunteita ja ajatuksia hän kokekaan siinä nyt? Ehkä pohjaton kaipuu Taija-­äitiin on taas läsnä.

Jätän hänet vielä hetkeksi omaan rauhaan, mutten sulje ovea. Tokaisen, ettei ole kiva käydä nukkumaan riitaisena.

Murjottava lapseni matelee myöhemmin olohuoneeseen. Hän syö iltapalan ja kaipaa lopulta suurta halausta kanssani. Suuttumisen rippeet sulavat, ja hän ymmärtää tilanteen tärkeyden: ”Onneks mä en ole pitkävihainen.” ”Olet tulinen pieni mies, mutta silti aina rakas”, vastaan.

Tervetuloa kylään!

Kuulin Ruotsissa asuvilta poikani sukulaisilta, ettei heillä ole tarpeeksi aikaa sosiaalisten suhteiden hoitamiseen. Kauppakäynnit, ruoanlaitot ja kyydit lasten harrastuksiin täyttävät vanhempien illat tehokkaasti. Samassa kaupungissa asuvat ystävät ja sukulaiset tapaavat toisiaan liian harvoin, vaikka moni heistä toivoi näkevänsä toisiaan useammin myös arjen keskellä. Tämä kuulosti minusta tutulta.

Vaimoni kuoleman jälkeen sosiaalinen piirini on harmittavasti pienentynyt. Iso teepannu pölyttyy ylähyllyllä ja ovikellomme soi harvoin. Haluaisin kuitenkin tarjota pojalleni rauhallisten koti-iltojen lisäksi silloin tällöin myös sosiaalista meininkiä omassa kodissamme. Yleensähän me lähdemme kodin ulkopuolelle tapaamaan sukulaisia ja ystäviä, mutta toivon, että saisin innon pyytää ihmisiä useammin meille.

Tyrmään liian helposti mahdollisuudet olla vieraanvarainen: Ei ole mitään tarjottavaa, pitäisi käydä kaupassa, enkä ole imuroinut kotia. Tuskin moni edes tulisi omien iltakiireidensä keskellä, vaikka pyytäisin. Mutta toisaalta – miksi minun pitäisi yksinhuoltajan arkea elävänä edes miettiä onko koti tiptop-kunnossa ja pullat uunissa vieraitani varten? Kaikkihan tietävät elämäntilanteeni, eivätkä vaadi minulta muuta kuin mukavaa seuraa!

Edesmennyt vaimoni nautti omassa lapsuudessaan usein aikuisten seuraelämän tunnelmista ja keskusteluista. Samantapaisia muistoja toivon myös lapsemme saavan. Oikeastaan tärkeimpiä puolia koko asiassa on, että toivon poikani nauttivan vieraiden kanssa oleilusta siinä missä minäkin. Hän kuuntelee joskus suurella mielenkiinnolla aikuisten keskusteluja ja osallistuu niihin myös omilla kommenteillaan. Kenties myös poikani keskustelu- ja kuuntelutaidot harjaantuvat, ja hän saa suureen maailmaan monipuolisia, mutta turvallisia tarkastelukulmia. Ja lopulta aikuisten puheensorinaan on leppoisaa nukahtaakin...paitsi jos pieni mies on liian innoissaan sen kerran kun kotiimme sattuu joku iltavieras piipahtamaan. ”Mistä te keskustelette? Puhukaa lujempaa!”