Kotipuuhailu on uhanalainen juttu!

Lapseni arki-ilta kuluu yleensä läksyjen tekemisessä, television katsomisessa ja tietokonepelaamisessa, eikä muille asioille löydy useinkaan aikaa. Siivotessani laatikoita törmäsin poikani muutama vuosi sitten tekemään lehtiseen ”Kiva kummituskirja.” Sen tekemisessä oli vierähtänyt useampi ilta. Voi että, kun hymyilytti! Siinä oli vitsikkäitä sarjakuvia ja piirroksia kummituksista.

Nyt piirtäminen on jäänyt melkein kokonaan koulun kuvistunneille, jossa villi ja vapaa luovuus ei kenties kuki yhtä helposti kuin joskus aiemmin kotona. Onko tosiaan niin, ettei poikani ole piirtänyt kotona yhtäkään piirustusta koko vuonna? Tai tehnyt edes paperilennokkeja? Vääntänyt rautalangasta ja puukepistä miekkoja, kuten vielä aivan äskettäin?

Tietenkin lasten mielenkiinnon kohteet muuttuvat, mutta ei kai alakouluikäisen vielä tarvitse vieraantua tällaisesta luovasta puuhastelusta? Hetken asiaa pohdittuani ymmärsin, että pojastani voikin olla mukava tehdä tällaisia asioita yhdessä oman vanhemman kanssa eikä yksinään. Lapsi saa luvan olla yhä leikkisä ja mielikuvituksellinen, kun vanhempi antaa siihen ikään kuin hyväksynnän. Samalla lapsi ymmärtää, että omasta vanhemmastakin löytyy yhä se leikkisä puoli. Lapselle tämmöinen yhdessä tekeminen jää ehkä mieleen mukavana muistona, jossa isä on läsnä, ilman muita hommia. Voisin helposti käyttää melkein kaiken ilta-aikani kotitöihin, mutta minkälaisen kuvan antaisin pojalleni tällöin vanhemmuudestani? Aivan tarpeeksihan hän jo näkee isän siivous- ja tiskausrutiineja!

Kerrostalossa jo linnunpöntön tekeminen on vaikeaa, joten puuhailuaiheiden pitää olla pieniä. Vessapaperirullista saa tehtyä sisämölkkypelin ja tulitikuista voi liimailla Eifffeltornia. Älypuhelimet sivuun ja sakset kouraan! Yhdessätekemisellä on suora yhteys pitkälle tulevaisuuteen. Sitten joskus vuosien kuluttua pääsemmekin jo suurempien palikoiden ääreen, vaikkapa veistämään hirsiaittaa.