Kiukku kertoo kasvusta

Se on kuin äkillinen salaman lyönti leppoisalta suvitaivaalta. Poikani suuttuu ja hänen naamansa muuttuu hehkuvan punaiseksi. Kotimme täyttyy itkusta ja huudosta. Mielessäni välähtää; onko tämä esimakua murrosiän pyörremyrskyistä? Kuinka helppoa olisi provosoitua eli huutaa itsekin ja yrittää lopettaa suuttumispuuska aikuisen auktoriteetilla. Sen sijaan yritän sanoa jotakin rauhoittavaa ja antaa pojalleni kunnon halauksen. Itkeköön vaikka paitani märäksi. Mutta se ei tällä kertaa tepsi. Hän ei halua haleja, silityksiä tai lohduttavia sanoja.

Poikani paiskaa oman huoneen ovensa kiinni ja betonisesta väliseinästä tippuu lattialle rappausmurusia. Päätän olla menemättä perään, joka on minulle aivan uusi menettelytapa. Istunkin pöydän äären ja alan lukemaan kirjaa. En jostain syystä ole huolestunut poikani rajustatunnepurkauksesta. Ajattelen, että juuri nyt hän ei tiedä mitään ärsyttävämpää kuin isänsä ja haluaa ottaa etäisyyttä minuun.

Koen toimivani oikein. Miksi sotkisin itseni tilanteeseen, koska poikani ei selvästi juuri nyt kuuntele minua.  Mietin, että tällaiset suuttumiset liittyvät lapsen irtikasvamiseen vanhemmastaan:hän on ottamassa mentaalista kasvupyräystä isommaksi pojaksi.

Kuluu vartti. On hämmentävän hiljaista. Koputan poikani oveen ja yritän avata sen. Se on pönkätty jollakin kiinni, mutta antaa lopulta periksi. Lapseni on itkemässä hiljaa sängyssään, mutta hän ei suostu ottamaan vastaan tarjoamaani nenäliinaa. Näky on sydäntäni särkevä. Mitä tunteita ja ajatuksia hän kokekaan siinä nyt? Ehkä pohjaton kaipuu Taija-­äitiin on taas läsnä.

Jätän hänet vielä hetkeksi omaan rauhaan, mutten sulje ovea. Tokaisen, ettei ole kiva käydä nukkumaan riitaisena.

Murjottava lapseni matelee myöhemmin olohuoneeseen. Hän syö iltapalan ja kaipaa lopulta suurta halausta kanssani. Suuttumisen rippeet sulavat, ja hän ymmärtää tilanteen tärkeyden: ”Onneks mä en ole pitkävihainen.” ”Olet tulinen pieni mies, mutta silti aina rakas”, vastaan.