Tervetuloa kylään!

Kuulin Ruotsissa asuvilta poikani sukulaisilta, ettei heillä ole tarpeeksi aikaa sosiaalisten suhteiden hoitamiseen. Kauppakäynnit, ruoanlaitot ja kyydit lasten harrastuksiin täyttävät vanhempien illat tehokkaasti. Samassa kaupungissa asuvat ystävät ja sukulaiset tapaavat toisiaan liian harvoin, vaikka moni heistä toivoi näkevänsä toisiaan useammin myös arjen keskellä. Tämä kuulosti minusta tutulta.

Vaimoni kuoleman jälkeen sosiaalinen piirini on harmittavasti pienentynyt. Iso teepannu pölyttyy ylähyllyllä ja ovikellomme soi harvoin. Haluaisin kuitenkin tarjota pojalleni rauhallisten koti-iltojen lisäksi silloin tällöin myös sosiaalista meininkiä omassa kodissamme. Yleensähän me lähdemme kodin ulkopuolelle tapaamaan sukulaisia ja ystäviä, mutta toivon, että saisin innon pyytää ihmisiä useammin meille.

Tyrmään liian helposti mahdollisuudet olla vieraanvarainen: Ei ole mitään tarjottavaa, pitäisi käydä kaupassa, enkä ole imuroinut kotia. Tuskin moni edes tulisi omien iltakiireidensä keskellä, vaikka pyytäisin. Mutta toisaalta – miksi minun pitäisi yksinhuoltajan arkea elävänä edes miettiä onko koti tiptop-kunnossa ja pullat uunissa vieraitani varten? Kaikkihan tietävät elämäntilanteeni, eivätkä vaadi minulta muuta kuin mukavaa seuraa!

Edesmennyt vaimoni nautti omassa lapsuudessaan usein aikuisten seuraelämän tunnelmista ja keskusteluista. Samantapaisia muistoja toivon myös lapsemme saavan. Oikeastaan tärkeimpiä puolia koko asiassa on, että toivon poikani nauttivan vieraiden kanssa oleilusta siinä missä minäkin. Hän kuuntelee joskus suurella mielenkiinnolla aikuisten keskusteluja ja osallistuu niihin myös omilla kommenteillaan. Kenties myös poikani keskustelu- ja kuuntelutaidot harjaantuvat, ja hän saa suureen maailmaan monipuolisia, mutta turvallisia tarkastelukulmia. Ja lopulta aikuisten puheensorinaan on leppoisaa nukahtaakin...paitsi jos pieni mies on liian innoissaan sen kerran kun kotiimme sattuu joku iltavieras piipahtamaan. ”Mistä te keskustelette? Puhukaa lujempaa!”