Vihreisiin valoihin ei voi luottaa

Kuulen uutisen kotikaupungissamme tapahtuneesta liikenneonnettomuudesta. Säikähdän. Ei kai vain jonkun ystäväperheen lapsi? Kerron pojalleni heti tapahtuneesta. ”Tiedän”, hän vastaa väsyneenä. Koululaisten älypuhelimessa tapahtuva some-keskustelu tuntuu kertovan tässä vaiheessa enemmän kuin perinteiset mediat. Utelen pojaltani lisää tietoja.

”Se on meidän koulusta.”

Järkytyn. Mieleen tulee yhtäkkiä klassikkolaulu ”Niin kaunis on maa”, jota jo koululaisena inhosin kuulla saatikka laulaa. Yhtäkkiä ymmärrän, että laulun tuskahan on aina ajankohtainen. Suojateiden varsiin tuodaan kynttiöitä yhä uudestaan.

Kuulen pojaltani vielä lisää onnettomuudesta. En meinaa uskoa, miten tarkkoja huhuja tai havaintoja kännykän viestiketjuun ilmestyy. On tietoja vammoista ja jonkinlaisia ennusteita selviääkö tyttö. Tuntuu kiusalliselta kuulla tästä kaikesta. Sanon pojalleni, ettei tuota kaikkea tarvitse uskoa, vaikka aavistelen samalla viesteissä olevan jotain tottakin. Toivomme yhdessä hoidon pelastavan tytön hengen.

Huoli oman lapseni turvallisuudesta täyttää yhtäkkiä pääni. Kelaan mielessäni poikani koulumatkan ja totean, että ainakin polkupyörälle reitti on täynnä vaaroja. Monta risteystä ilman liikennevaloja ja autoilla ylinopeuksia. Monta kuskia selaamassa kännykkää ajon aikana! Ja eihän vihreisiin valoihinkaan voi luottaa, kuten tämä kauhea onnettomuus jälleen todistaa.

Seuraavana aamuna suru-uutinen julkaistaan kaikissa medioissa. Minun ei tarvitse kertoa sitä pojalleni. Ensimmäiset kynttiläkuvat ilmestyvät hänen puhelimeensa jo varhain.

Kouluun saapuu kriisityöntekijöitä ja musiikkiluokan kuoro laulaa itkuisena tyttöä muistellen. Oppilaat vierailevat onnettomuuspaikalla ja jättävät sinne viestejä, kukkia ja kynttilöitä. Kirkossa järjestetään muistojumalanpalvelus, joka ei poikani mielestä ollut onnistunut tilaisuus.

”Siellä vaan rukoiltiin, eikä kerrottu tytöstä juuri mitään.”

Poikani istuu sohvalla mietteliäänä ja kiteyttää lopulta ajatuksen, joka on raadollisen totta.

”Ajattele, miten valtavaa tuskaa sen tytön perhe kokee nyt.”