Raha opettaa

Poikani on kerännyt kolikoita taskuunsa ja kilistelee niitä. Ennen hampaidenpesua hän haluaa vielä laskea ne uudestaan. Siinä on jotain samaa kuin 30-vuotta sitten. Keräsin silloin itse kolikoita maapallolippaaseen, tietämättä oikein mitä niillä tekisin. Lipas vietiin pankkiin, ja kolikkokasa katosi hymyilevän virkailijan rahalaariin.

Ostosten suunnitteleminen ja rahan käyttäminen on pojalleni huomattavasti korostuneempaa kuin omassa lapsuudessani. Poikani selailee lelulehtiä, vertailee hintoja ja miettii mihin hänellä olisi varaa. ” Tuo on tarjouksessa, se maksaa vain kahdeksan euroa!!!” Oli malli sitten Roope-sedältä tai koulun matikan tunneilta, talousasiat tuntuvat kiinnostavan häntä. Pitäähän lasten tietenkin osata laskea, paljonko kioskinmyyjä antaa takaisin vitosesta.

Edesmennyt vaimoni sai lapsilisät omalle tililleen 12-vuotta täytettyään. Tämä kasvatti hänet vastuulliseen talouteen, koska niillä rahoilla piti ostaa vaatteita. Hän piti tätä käytäntöä arvokkaana, koska silloin hän todella ymmärsi säästämisen idean. Harkitsen samaa käytäntöä myös omalle pojalleni.

Pienet koululaiset tuskin vertailevat vanhempiensa tulo- ja varallisuuseroja. Kaveruus pohjautuu sosiaalisiin taitoihin, yhteisiin leikkeihin ja juttuihin. Kuitenkin jossain vaiheessa lapset tietävät kenelllä on taskurahaa käytössään tavanomaista enemmän tai uusimmat pelit ja vehkeet. Jako rikkaisiin ja köyhiin alkaa hiljalleen. Juopia ja säröjä syntyy ehkä myös kaverien välille. Suomea ei perinteisesti ole aikoihin pidetty luokkayhteiskuntana, mutta miten pitkään? Taidamme jo elää maailmassa, jossa varakkaita pidetään helpommin mielenkiintoisimpina ja fiksumpina kuin vähävaraisia.

Poikani on pienestä pitäen saanut kuulla olevansa ainutlaatuinen ja arvokas. Tätä samaa toivon hänen aina ajattelevan myös kaikista muista ihmisistä: kuka tahansa voi rahamassiin katsottamatta olla mukava, älykäs tai taitava. Toisten arvostamiseen ja kunnioittamiseen oppiminen ei ole itsestäänselvyys. Nämä läksyt tehdään kotona.

Harrastusten supermarketissa

Lapsille on tarjolla harrastustarjontaa kuin supermarketin karkkihyllyssä: lennokkikerho, partio, futis, capoeira, kielikerho, salibandy... siitä vaan lapset valitsemaan! Mikä näyttää ja tuntuu hyvältä? Tai hetkinen, me vanhemmathan valitsemme harrastukset usein lastemme puolesta. Me itse koemme paineita lastemme vapaa-ajasta: oma lapsi ei saa jäädä jälkeen muista!

Harrastusten arvostus on selvästi kohonnut yhteiskunnassa muutamassa vuosikymmenessä. Vanhemmat näkevät lapsensa mahdollisuuden edetä ammattilaisuuteen ja menestyjäksi, vaikkapa moottoriurheilu- tai seurajoukkuelajin avulla. Me tuputamme lapsillemme harrastusvaihtoehtoja, joita itse pidämme tavoittelemisen arvoisina.

En paasaa tässä ylenpalttista harrastustarjontaa vastaan, eiväthän vaihtoehdot toki itsessään ole negatiivinen asia. Olen itse aivan samanlaisessa liemessä kuin muutkin vanhemmat: pojallani olisi hyvä olla jokin liikuntaharrastus, mutta soittotaito toisi suurta iloa myös...mihinkäs iltaan ne tunnit  mahtuisivat? Tiedän, ettei kovin montaa iltaa voi täyttää harrastuksilla, mutta yksikin joukkuelaji voi viedä treeneineen ja peleineen kolme-neljä iltaa viikossa.

Yritän ymmärtää, kun itkeviä pienokaisia viedään muskariin ja satujumppaan, mutta koululaisikäisten harrastaminen ei voi olla vain vanhempien tahdon varassa. Olen tarjonnut lapselleni lukuisia harrastusvaihtoehtoja, mutta ymmärtänyt kantapään kautta, ettei millään harrastuksella ole kestävää pohjaa ilman lapsen omaa intohimoa. Me vanhemmat voimme pakottaa itsemme lenkille, koska tiedämme sen olevan järkevää. Lapset eivät ajattele niin. Harrastuksen pitää olla hauska! Siellä pitää olla kavereita ja leikkimistä!

”Tänään olisi taas treenit, laita äkkiä ne vaatteet päälle!”
”En mä jaksa, mä haluun olla kotona. Mitä tehtäis?”

Ehkä isukki voisikin tänä iltana olla iltaruokaa hitaasti sulatteleva peura, jonka kimppuun notkea pikku pantteri hyppii yhä uudestaan.

Radiodokumentti leskeydestä ja yksinhuoltajuudesta

”Jos minua ei ole, muista, että kaikki ne matkat ja kaikki se koettava elämässäsi odottaa sinua silti, ja että minä olen aina mukana, omia sanojasi lainatakseni, sydämessäsi. Muista, että minä olisin kannustanut sinua ja antanut sinulle vapautta. Tiedän kyllä, että sinusta tulee hieno mies ”, kertoo vuonna 2008 syöpään 29-vuotiaana menehtynyt Taija Vepsäläinen jäähyväiskirjessään 5-vuotiaalle pojalleen. 33-vuotiaana leskeksi ja yksinhuoltajaksi jäänyt Tuomas kertoo surusta, selviämisestä ja muuttuneesta vanhemmuudestaan itse ohjaamassaan "Kasvoin vahvempaan isyyteen" -radiodokumentissa. Dokumentti esitetään ke 9.11. klo 13.00 ja to 10.11. 2011  klo 22.15. Yle Radio 1:ssä Todellisia tarinoita-ohjelmassa, mutta sen voi kuunnella myöhemmin myös Yle Areenassa.

http://yle.fi/radio1/asia/todellisia_tarinoita/

Tylsiä hetkiä

On vasta myöhäinen iltapäivä. Nukahtaisin heti, jos menisin sänkyyn. Mutta poikani tuleekin kotiin. Skarppaan. Nyt en halua ollla väsynyt. Mistä ihmeestä saan nyt virtaa iltaan?

Kahvia? Äh – ei auta. Pääsisinköhän lenkille – ja poikani katsoisi sen aikaa lastenelokuvaa? En ehdi päättää asiaa, kun kuulen vakiolauseen poikani suusta: ”Mitä tehtäis, mulla on tylsää.”

Huomaan tiskivuoren, pölykoirat sängyn alla ja kalanperkeiltä haisevan kompostiämpärin. Täytyy siivota. Sen jälkeen kello onkin varmasti jo niin paljon, että on poikani nukkumaanmenoaika. Vai annanko sittenkin aikaa perheen yhteiselle hetkelle, josta molemmat nauttivat ja virkistyvät? Levättäisiin vaikka sängyllä, ja kuunneltaisiin levyltä Jules Vernen seikkailuromaania.

Tai miksen voisi antaa poikani vaan pitkästyä? Eihän siitä silloin tällöin mitään haittaa ole? Eikö luovuus idä myös ikävystymisen ja tekemättömyyden hetkissä? Aivot lepäävät ja rauhoittuvat päivän suoritusten jälkeen. En jaksa tai myöskään halua tarjota aina virikkeitä. Haluan opettaa pojalleni pysähtyneitä, tyhjiä hetkiä. Elämä ei ole jatkuvaa särkänniemeä.

Tärkeintä on, että olen turvallisesti lähellä arjessa, vaikka olisinkin rättiväsyneenä kotihommissa. Voinhan jutella tiskiharja kourassanikin. Joka ilta en voi lähteä lenkille.

Saan siivottua. Kello onkin jo kahdeksan. Illat ovat lyhyitä. Ehkä huomenna teemme jotain mukavaa yhdessä. Näen pettymyksen poikani kasvoilla: ”Nyt jo iltapala, ei ehditty tehdä mitään!” Poikani itkee, kiukuttelee ja juoksee karkuun! Selitän: ”Niin, en tänään puuhannut kanssasi, mutta olin kuitenkin kotona.” Selitys ei taida mennä perille.

Tiedän, ettei ilta tarjoa enää yllätyksiä: ”Hampaiden ja naaman pesulle, kello on jo paljon!” Poikani matelee vessaan ja mietin: tätäkö on se arjen laatuaika? Onneksi poikani osaa yllättää. Vällyjen välistä kuulenkin kauniin toiveen: ”Haluan kuunnella Vivaldia!” Laitan soimaan talven, kevään ja kesän. Saamme yhteisen rauhallisen hetken ennen nukahtamista. Hymyilemme molemmat.

Löytyykö apua arjen kurimukseen?

 












Leppoisassa leskien vertaistukiviikonlopussa sain kuulla taas toisten yksinhuoltajien arkikaaoksesta: uupumusta, ylikuormitusta, lamauttavaa surua ja puutetta omasta ajasta, tuttu litania. Erästä arjenraatajaa sukulaiset auttavat omatoimisesti remontoinnista ruoanlaittoon, mutta moni valitti tuen puuttumista. Eräs kommentti jäi mieleen: ”En kehtaa pyytää apua, jokaisella on oma elämä.” Eikö meillä yksinhuoltajilla ole suorastaan velvollisuus pyytää apua, niiltä joilla sitä on mahdollista antaa? Kenenkään ei tarvitse uhrautua ja luhistua ilman kuuluvaa avunhuutoa.

En halua sairastua vahvuuteen, jonka siivittämänä yrittäisin tehdä kotityöt voimavaroista riippumatta aina yhtä hyvin ja nopeasti kuin tavallisesti. En häpeä kysyä apua ja nostaa käsiäni pystyyn. Minun ei tarvitse olla super-isä, vaikka kalsareissani lukeekin niin. Voisikohan serkku, naapuri tai työkaveri auttaa? Soitan veljelleni, vaikka hän on todella väsynyt töiden jälkeen. Hän ymmärtää tilanteeni ja kantaa pöydän kanssani vintille. En tarjoa olutta, koska en sinä iltana ole jaksanut käydä kaupassa.

Muistan lapsuudestani kodinhoitajan, joka muutaman viikon ajan kävi auttamassa äitiyslomalla ollutta äitiäni. Hän laittoi ruokaa ja hoiti meitä lapsia – emännöi. Tämä aika kuuluu muinaismuistoihin. Kunnat lakkauttelivat kodinhoitajajärjestelmiä jo edellisen laman aikana. Tarjolla olisi yksityistä siivousapua, mutta hinnat ovat liian monelle – myös minulle kaikista verohelpotuksista huolimatta mahdottomia.

Kenties jokapäiväinen tapa saada edes vähän apua on opettaa omille lapsilleen omatoimisuutta. Astiat tiskikoneeseen! Kengät hyllyyn! Nyt pesulle! Voin lohduttautua sillä, että viikko viikolta, vuosi vuodelta, poikani oppii auttamaan enemmän perheemme kotitöissä. Vaikka kyllä tähänkin tähtääminen kysyy minun voimavarojani. Taidan istua sohvalle ja juoda espresson ihan rauhassa, ennen kuin patistan poikaani.

Mitä meistä ajatellaan?















-Sun äiti on kuollut, sanoo eräs lapsi pojalleni keskellä synttäreitä. Menen hämilleni. Kenties viimeistään nyt useimmat poikani luokkakavereista tietävät perheemme kokoonpanon. Mitä oma poikani ajattelee ja tuntee noista sanoista? Sitä en saa selville, koska synttärit jatkuvat riehakkaasti. Tai ehkä se ei ole suuri uutinen pokemonkorttien vaihtamisen ja painiotteluiden tunnelmissa.

Muistan omalta peruskouluajaltani tytön, joka asui kaksistaan isänsä kanssa pienessä punaisessa torpassa. Minun ja muiden silmisssä tyttö leimaantui reppanaksi ja aavistelin, etteivät tytön kotiasiat olleet hyvin. Ajattelin, ettei isä tietenkään osaa huolehtia tytön siisteydestä tai vaatteista, kun äiti puuttuu.

Ajoin hiljattain tuon saman, nyt jo harmaantuneen torpan ohi. Yritin hetken aikaa miettiä, millaisia asenteita ja ajatuksia minun miesyksinhuoltajaperheestäni liikkuu, koska itsekin mustamaalasin luokkatoverini isän armotta. Olenko muiden silmissä aina vain leski ja yksinhuoltaja? Mahtaakohan koti olla siistissä kunnossa? Laittaako hän itse koskaan ruokaa?

Sitten päätin, ettei minulla riitä voimavaroja tuhlattavaksi tällaiseen pohdintaan, vaikka välillä tuollaiset ajatukset käyvätkin mielessä.

Myönnän, että minun on yhä joskus vaikeaa kertoa elämäntilanteestani vieraille ihmisille. Haluan, että minut nähdään ensin huolehtivana isänä. Varmasti moni yllättyy kuullessaan leskeydestäni, mutta sen tiedon ei tarvitse ”paljastua” heti.

Vanhemmat tulevat hakemaan lastaan poikani synttäreiltä. Toinen vanhemmista kysyy minulta: mitäs sun vaimos tekee? Silloin totaalisen yksinäisyyden tunne täyttää minut. Ehkei kyse olekaan siitä, ettenkö uskaltaisi kertoa olevani leski. Ehkä en aina vielä itsekään kestä kuulla sitä omasta suustani. En pääse pakoon, täytyy kertoa totuus. Myös itselleni.

Huh. Selviydyn. Jalkani kantavat sittenkin. Näen päivänsankarin leikkivän onnellisesti taustalla.

Radiodokkari aiheesta tulossa

Rankka työrupeama takana. Tein yh-isyydestä radiodokumentin Yle Radio 1-kanavalle, josta sen voi ilmeisesti ensi syksynä kuunnella. Median tekeminen, oli se sitten bloggailua tai ammatillista journalismia, voi auttaa voimavarojen uudelleen löytämisessä. Titetenkin toivon, että mahdollisimman moni samassa elämäntilanteessa oleva saisi lohtua ajatuksistani ja kokemuksistani.

Muuttolintuja, käsinukkeja ja oranssi koulureppu














Vaimoni vielä eläessä istutimme poikani kanssa kotimme viereen pihlajan, jonka nimesimme rakkauden puuksi. Taija jaksoi vielä nousta ylös sängystään ja katsoa puuta hymyillen. Puu kantaisi punaisia marjoja oksillaan syksystä ja vuosikymmenestä toiseeen kylmyyttä pakenevien muuttolintujen juovuttavaksi lämmikkeeksi.

Vaimoni viimeinen toive oli, että me muuttaisimme lähemmäksi sukulaisia vanhaan kotikaupunkiin. Yksinhuoltajana olen pahimmillaan soittanut pitkiä soittokierroksia tutuille saadakseni hoitopaikan lapselleni. Muuton jälkeen lähisuvun ja ystäväperheiden apu on helposti saatavilla. Suku ei ole minulle rasite, vaan oikea onnen bonus.

Uuden kodin järjestelyihin leskimiehen elämässä liittyy vaikea tavaroiden poisheiton ja säilytyksen ristiriita. Olin kiikuttamassa poikani vanhaa oranssia reppua jo varastoon, kun kuulin hänen sanovan: ”Tää on tärkee, se on äidin mulle ostama.” Koulutaipaleen alkaessa kulunut ja kestotahrainen reppu sai sitten roikkua poikani selässä.

Minua kirpaisi olla poikani ainoana vanhempana mukana ensimmäisen koulupäivän aamussa. Samalla olin silti ylpeä, kun tähtisilmäinen lapseni elää niin urheasti uutta elämänvaihettaan.

Koulun vanhempainillassa opettaja laittoi isät ja äidit rutistamaan pehmolelua ja kertomaan, mikä jäätelömaku kukin haluaisi olla. Sitten hän esitteli meille käsinukkehahmoja, jotka auttaisivat lapsia oppimisessa. Muistelin omaa ekaluokkaani, johon kuului karttakepillä uhkaileva opettaja ja pienten koululaisten seisottamiset häpeänurkassa. Istuin pulpetissa ja kuuntelin poikani opettajan lempeää puhetta keskittyneenä. Samalla tunsin suurta helpotusta siitä, että opettaja saa lapset oppimaan pehmeästi, mielikuvituksen ja ilon avulla. Pienen oranssin repun kantaja on aloittanut opintiensä onnellisena.

Lastenranskaa känkkäränkkäiselle lapselle


Kuinka monta kolmekymppistä leskimiestä tunnet? Lisätään siihen vielä yksinhuoltajuus. Etkö yhtään? Älä huolestu. Minä olen sellainen ja aion purkaa tämän negatiivisen lottovoiton puolia tässä blogissani.

Lokakuisen YK-päivän aamuna vuonna 2008 muiden pihojen liput nousivat ylös, mutta meidän jäi puolisalkoon. Silloin sain ensi kertaa maistella näitä uusia, minuun takertuneita määreitä. Leski ja yksinhuoltaja olivat termejä, jotka kuuluivat mielestäni jonnekin muualle ja kauas. Suru tuli elämäämme lupaa kysymättä. Vaimoni kuolema opetti minulle, että elämä ei ole jatkuvaa valitsemista hyvien tai vähemmän hyvien vaihtoehtojen väliltä.

Surutyö on prosessi, jonka pituutta tai päättymispäivää ei voi määritellä etukäteen. Poikani oli vasta viisivuotias menettäessään oman ihanan äitinsä. Hänen kasvaessaan joudun palamaan menetyksen tunteisiin yhä uudestaan. Kun kaipaus yhdistää isää ja poikaa, tulee myös surun käsittelystä kaksisuuntaista. Poikani tarvitsee minua ja minä häntä. Poikani ajatukset surusta ovat yhtä vakavia ja tärkeitä kuin minunkin.

Olen kokenut, ettei surumme olekaan aina raastavaa tai voimakasta vihaa elämän epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Suruumme kuuluu myös ilon pilkahduksia. Tätä vaimonikin viime viikkoinaan meiltä toivoi. Hauskat ja kauniit yhteiset perhemuistot saavat meidät hymyilemään. Eräänä iltana muistelimme, kuinka vaimoni sai lastenranskaa puhuen pestyä känkkäränkkäisen poikamme hampaat helposti, ilman komentelua.

Myönnän, että menetän hermoni helpommin yh-isänä lapsenhoitorutiineissa kuin ennen leskeyttäni. Koko arki on harteillani ja kireys hiipii huomaamatta mieleeni. Välillä syystä ja välillä syyttä. Tällaisissa hetkissä sain ennen välitöntä palautetta vaimoltani. Ehkä siksi tuollaiset mieleen nousevat muistot hampaidenpesusta ovat kuin aarteita, joilla on monenlaista annettavaa meille yhä. Kuten sen, että huumoria kannattaa kokeilla ongelmatilanteissa. Ei siinä hermoilu aina auta.

Aloitus

Hei, Tämä on ensimmäinen kerta kun pidän omaa blogiani. Yh-isänä on nyt kolmas vuosi menossa. Otsikon lause "elämä ei ole käsikirjoitus" on alunperin Erno Paasilinnan käsialaa, jonka allekirjoitan vahvasti. Olen kolumnistina Pelastakaa Lapset-lehdessä, jossa voitte myös seurata ajatuksiani aiheesta.