Harrastusten supermarketissa

Lapsille on tarjolla harrastustarjontaa kuin supermarketin karkkihyllyssä: lennokkikerho, partio, futis, capoeira, kielikerho, salibandy... siitä vaan lapset valitsemaan! Mikä näyttää ja tuntuu hyvältä? Tai hetkinen, me vanhemmathan valitsemme harrastukset usein lastemme puolesta. Me itse koemme paineita lastemme vapaa-ajasta: oma lapsi ei saa jäädä jälkeen muista!

Harrastusten arvostus on selvästi kohonnut yhteiskunnassa muutamassa vuosikymmenessä. Vanhemmat näkevät lapsensa mahdollisuuden edetä ammattilaisuuteen ja menestyjäksi, vaikkapa moottoriurheilu- tai seurajoukkuelajin avulla. Me tuputamme lapsillemme harrastusvaihtoehtoja, joita itse pidämme tavoittelemisen arvoisina.

En paasaa tässä ylenpalttista harrastustarjontaa vastaan, eiväthän vaihtoehdot toki itsessään ole negatiivinen asia. Olen itse aivan samanlaisessa liemessä kuin muutkin vanhemmat: pojallani olisi hyvä olla jokin liikuntaharrastus, mutta soittotaito toisi suurta iloa myös...mihinkäs iltaan ne tunnit  mahtuisivat? Tiedän, ettei kovin montaa iltaa voi täyttää harrastuksilla, mutta yksikin joukkuelaji voi viedä treeneineen ja peleineen kolme-neljä iltaa viikossa.

Yritän ymmärtää, kun itkeviä pienokaisia viedään muskariin ja satujumppaan, mutta koululaisikäisten harrastaminen ei voi olla vain vanhempien tahdon varassa. Olen tarjonnut lapselleni lukuisia harrastusvaihtoehtoja, mutta ymmärtänyt kantapään kautta, ettei millään harrastuksella ole kestävää pohjaa ilman lapsen omaa intohimoa. Me vanhemmat voimme pakottaa itsemme lenkille, koska tiedämme sen olevan järkevää. Lapset eivät ajattele niin. Harrastuksen pitää olla hauska! Siellä pitää olla kavereita ja leikkimistä!

”Tänään olisi taas treenit, laita äkkiä ne vaatteet päälle!”
”En mä jaksa, mä haluun olla kotona. Mitä tehtäis?”

Ehkä isukki voisikin tänä iltana olla iltaruokaa hitaasti sulatteleva peura, jonka kimppuun notkea pikku pantteri hyppii yhä uudestaan.