Radiodokkari aiheesta tulossa

Rankka työrupeama takana. Tein yh-isyydestä radiodokumentin Yle Radio 1-kanavalle, josta sen voi ilmeisesti ensi syksynä kuunnella. Median tekeminen, oli se sitten bloggailua tai ammatillista journalismia, voi auttaa voimavarojen uudelleen löytämisessä. Titetenkin toivon, että mahdollisimman moni samassa elämäntilanteessa oleva saisi lohtua ajatuksistani ja kokemuksistani.

Muuttolintuja, käsinukkeja ja oranssi koulureppu














Vaimoni vielä eläessä istutimme poikani kanssa kotimme viereen pihlajan, jonka nimesimme rakkauden puuksi. Taija jaksoi vielä nousta ylös sängystään ja katsoa puuta hymyillen. Puu kantaisi punaisia marjoja oksillaan syksystä ja vuosikymmenestä toiseeen kylmyyttä pakenevien muuttolintujen juovuttavaksi lämmikkeeksi.

Vaimoni viimeinen toive oli, että me muuttaisimme lähemmäksi sukulaisia vanhaan kotikaupunkiin. Yksinhuoltajana olen pahimmillaan soittanut pitkiä soittokierroksia tutuille saadakseni hoitopaikan lapselleni. Muuton jälkeen lähisuvun ja ystäväperheiden apu on helposti saatavilla. Suku ei ole minulle rasite, vaan oikea onnen bonus.

Uuden kodin järjestelyihin leskimiehen elämässä liittyy vaikea tavaroiden poisheiton ja säilytyksen ristiriita. Olin kiikuttamassa poikani vanhaa oranssia reppua jo varastoon, kun kuulin hänen sanovan: ”Tää on tärkee, se on äidin mulle ostama.” Koulutaipaleen alkaessa kulunut ja kestotahrainen reppu sai sitten roikkua poikani selässä.

Minua kirpaisi olla poikani ainoana vanhempana mukana ensimmäisen koulupäivän aamussa. Samalla olin silti ylpeä, kun tähtisilmäinen lapseni elää niin urheasti uutta elämänvaihettaan.

Koulun vanhempainillassa opettaja laittoi isät ja äidit rutistamaan pehmolelua ja kertomaan, mikä jäätelömaku kukin haluaisi olla. Sitten hän esitteli meille käsinukkehahmoja, jotka auttaisivat lapsia oppimisessa. Muistelin omaa ekaluokkaani, johon kuului karttakepillä uhkaileva opettaja ja pienten koululaisten seisottamiset häpeänurkassa. Istuin pulpetissa ja kuuntelin poikani opettajan lempeää puhetta keskittyneenä. Samalla tunsin suurta helpotusta siitä, että opettaja saa lapset oppimaan pehmeästi, mielikuvituksen ja ilon avulla. Pienen oranssin repun kantaja on aloittanut opintiensä onnellisena.

Lastenranskaa känkkäränkkäiselle lapselle


Kuinka monta kolmekymppistä leskimiestä tunnet? Lisätään siihen vielä yksinhuoltajuus. Etkö yhtään? Älä huolestu. Minä olen sellainen ja aion purkaa tämän negatiivisen lottovoiton puolia tässä blogissani.

Lokakuisen YK-päivän aamuna vuonna 2008 muiden pihojen liput nousivat ylös, mutta meidän jäi puolisalkoon. Silloin sain ensi kertaa maistella näitä uusia, minuun takertuneita määreitä. Leski ja yksinhuoltaja olivat termejä, jotka kuuluivat mielestäni jonnekin muualle ja kauas. Suru tuli elämäämme lupaa kysymättä. Vaimoni kuolema opetti minulle, että elämä ei ole jatkuvaa valitsemista hyvien tai vähemmän hyvien vaihtoehtojen väliltä.

Surutyö on prosessi, jonka pituutta tai päättymispäivää ei voi määritellä etukäteen. Poikani oli vasta viisivuotias menettäessään oman ihanan äitinsä. Hänen kasvaessaan joudun palamaan menetyksen tunteisiin yhä uudestaan. Kun kaipaus yhdistää isää ja poikaa, tulee myös surun käsittelystä kaksisuuntaista. Poikani tarvitsee minua ja minä häntä. Poikani ajatukset surusta ovat yhtä vakavia ja tärkeitä kuin minunkin.

Olen kokenut, ettei surumme olekaan aina raastavaa tai voimakasta vihaa elämän epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Suruumme kuuluu myös ilon pilkahduksia. Tätä vaimonikin viime viikkoinaan meiltä toivoi. Hauskat ja kauniit yhteiset perhemuistot saavat meidät hymyilemään. Eräänä iltana muistelimme, kuinka vaimoni sai lastenranskaa puhuen pestyä känkkäränkkäisen poikamme hampaat helposti, ilman komentelua.

Myönnän, että menetän hermoni helpommin yh-isänä lapsenhoitorutiineissa kuin ennen leskeyttäni. Koko arki on harteillani ja kireys hiipii huomaamatta mieleeni. Välillä syystä ja välillä syyttä. Tällaisissa hetkissä sain ennen välitöntä palautetta vaimoltani. Ehkä siksi tuollaiset mieleen nousevat muistot hampaidenpesusta ovat kuin aarteita, joilla on monenlaista annettavaa meille yhä. Kuten sen, että huumoria kannattaa kokeilla ongelmatilanteissa. Ei siinä hermoilu aina auta.

Aloitus

Hei, Tämä on ensimmäinen kerta kun pidän omaa blogiani. Yh-isänä on nyt kolmas vuosi menossa. Otsikon lause "elämä ei ole käsikirjoitus" on alunperin Erno Paasilinnan käsialaa, jonka allekirjoitan vahvasti. Olen kolumnistina Pelastakaa Lapset-lehdessä, jossa voitte myös seurata ajatuksiani aiheesta.